Nebuankhet Edwina Charm, "Muusa"
Nebuankhet Edwina Charm
"Muusa"
ABY o, steriloitu naaras
11.5.2004 - 9.8.2011
PRA-neg, PK-neg
sukutaulu
Pentueet: Nebuankhet H-pentue, A-pentue
Muusa oli ensimmäinen abessinialaiseni. Olin ihastunut rotuun kissakirjoja katsellessani ja verkosta löytyi melko hyvin lisää tietoa. Olin ajatellut sijoituskissaa, koska halusin nähdä pentujen kasvavan, mutta kasvattajaksi en ajatellut ryhtyväni. Toiveissa oli sininen naaras, mutta tarjolla sijoitukseen oli kuitenkin punainen tyttö Kempeleessä. Hetken mietittyäni päätin, että värillä ei ole niin väliä ja onhan punainen aivan uskomattoman kaunis väri! Kävimme katsomassa Muusaa juhannuksena kasvattajan Annen vanhempien mökillä Lahden lähellä ja elokuussa 2004 se haettiin Kempeleestä Helsinkiin.
Muusa vei sydämeni heti alusta lähtien. Sen kanssa opin kaiken abyjen osallistuvaisuudesta ja kiipeilytaidoista. Muusan nopeus ja liukkaus opettivat myös kissankäsittelytaitoja. Muusa tuntui ehtivän joka paikkaan, mutta kuitenkin se rauhoittui mielellään syliin kehräämään ja nukkumaan. Juuri tälläisen kissan olin halunnutkin! Se otti myös hyvin paikkansa vanhempien kissojen kaverina, vaikka maatiaskissa Oskari loukkaantuikin minulle muutamaksi kuukaudeksi syvästi.
Muusan juoksut alkoivat jo seitsemän kuukauden iässä, joten se astutettiin ensimämistä kertaa melko nuorena. Tuntui oudolta, miten hölmöilevä pieni kakara voi jo saada omia pentuja, mutta kissat aikuistuvat hormonien myötä yhdessä yössä äidin tehtäviin. Ensimmäisten pentujen syntymä ja kasvaminen olivat ikimuistoinen kokemus. Sijoituspennuilla aloittaminen sopi minulle hyvin. Kuuma linja kasvattajalle oli auki jatkuvasti, jolloin oma olo tuntui varmemmalta. Toisaalta minua ärsytti, kun kasvattaja vastasi moneen kysymykseen "kyllä sinä sitten huomaat". Jälkikäteen tietysti voin sanoa, että juuri näin se on. Kaikkia asioita ei pysty pukemaan täsmällisesti sanoiksi, mutta kyllä sen sitten huomaa. Innostuin koko hommasta niin paljon, että samana vuonna hain oman kasvattajanimen. Pentueesta jäi kotiin Muusan kaunis tytär Luumu. Muusa oli emona myös omalle A-pentueelleni. Sillä oli yhteensä 8 pentua, joista Luumu ja A-pentueen poika Ama-Tsu-Mara, eli Justus saivat pentuja. Lastenlasten ja niiden jälkeläisten kautta Muusan linja jatkuu yhä.
Muusan kanssa tutustuin myös kissanäyttelyiden maailmaan. Monesti kasvattajien sivuilla näyttelymeriitit täyttävät suurimman osan kissojen omista sivuista, mutta Muusan tarinassa ne ovat kokonaisuuden kannalta minulle melko merkityksettömiä. Muusa oli muutaman kerran tuomarin paras ja kerran värin paras, mutta se ei koskaan erityisemmin rakastanut näyttelyissä käymistä, vaikkei se koskaan agressiivisesti käyttäytynytkään. Niinpä sen näyttelyura loppuikin Grand International Champion -titteliin, jonka jälkeen Muusa leikattiin ja se sai keskittyä talon matriarkan rooliin.
Muusa ehti asua kanssani myös Amsterdamissa lähes 8 kuukautta. Kävi mieletön tuuri, kun onnistuin löytämään kissoille sopivan asunnon, jossa oli kissarakas vuokraemäntä. Vuokraemäntäni jopa hoiti kissojani matkojen aikana! Asunto oli suurempi ja avarampi, kuin minulla on ollut Helsingissä, joten kissoilla oli paljon tilaa temmeltää. Kissat, Muusa mukaanlukien osallistuivat innolla muutamiin työkavereille järjestämiini bileisiin. Muusakin oli kiehnäämässä kansainvälisen osanottajajoukon keskellä ja bileissä käännytettiin monta uutta abyjen ystävää. Joku jopa epäili, että kissoja täytyy olla paljon enemmän kuin kolme, koska niitä on ihan joka suunnalla!
Muusa rakasti ruokaa. Amsterdamissa se alkoi lihoa ja melkein hävettää katsoa joitain sen aikaisia kuvia. Muusa näyttää lähes tiineeltä. Sen kanssa jouduin opettelemaan kissan laihduttamisen ja aloittamaan selkeät ruoka-ajat koko porukalle. Sainkin Muusan oikein kauniiseen kuntoon tiukoilla annoskooilla. Sille, kuten myös jälkikasvulleen kelpasi kaikki ruoka, mikä tavallaan helpotti monia askareita. Sen olisi voinut kuvitella kulkevan "Will do anything for food" -kyltin kanssa kaupungilla.
Muusa oli aina vahvasti minun kissani. Joistakin harvoista ja valituista vieraista ja kanssa-asujista se piti niin paljon, että suvaitsi tulla rapsutettavaksi tai syliin istumaan. Toisten läsnäoloa se kunnioitti mielenosoituksellisesti saunassa tai jossain mahdollisimman korkealla. Minun sylissäni Muusa viihtyi päivittäin. Muusalla oli tapana leipoa, pyöriä ja hyöriä ja kuolata päälleni vuolaasti. Kuolaaminen oli jotenkin hirveän liikuttavaa, vaikka kuola kirvelsikin välillä ihoa. Se ei myöskään osannut kehrätä samalla tavoin kun muut kissat, vaan katkonainen kehräys kuulosti jonkun sortin röhkinältä, joka poikikin Muusalle miehen keksimän lempinimen Röhkis.
Muusa piti myös ulkoilusta. Tavallaan hassua, että vaikka se oli kissoistani monella mittarilla arin, se oli ehdottomasti rohkein ulkoilija. Viimeisenä keväänä ulkoilutin Muusaa anoppilan pihassa, kun naapurin vapaana ulkoileva metsäkissa tulikin yhtäkkiä vastaan kulman takaa. Muusa oli menossa tervehtimään tulokasta kiinnostuneena, kun kaksi kertaa suurempi karvainen kastraattikolli ponkaisi karkuun. Pyynnöstä Muusa kääntyi heti kanssani takapihan suunnalle, naapurin Eetun seuratessa tunkeilijaa hyvän hajuraon päässä.
Muusa alkoi ontumaan heinäkuun alkupuolella, kun se oli vanhemmillani lomamatkan aikana hoidossa. Luulimme, että se olisi venäyttänyt jalkansa, mutta lääkärillä ikävä totuus paljastui. Vamma ei ollutkaan uusi, vaan mikä tahansa kuvissa näkyi, oli vaivannut jo jonkun aikaa. Kissojen kipukynnys on vaan niin suuri, että aiemmin mitään oireita ei oltu huomattu. Lääkärin epäilys oli luusyöpä tai vaihtoehtoisesti tulehdus, jota varten Muusalle määrättiin 4 viikon antibioottikuuri. Sain tiedon lomalle, mutta onnistuin kuitenkin jokseenkin psyykkaamaan itseni uskomaan tulehduksen mahdollisuuteen. Kuurin aikana halusin uskoa Muusan parantumiseen ja etsin merkkejä oireiden vähentymisestä. En yksinkertaisesti suostunut uskomaan, että sillä voisi olla syöpä, vaikka joitakin merkkejä vaivan etenemisestä jälkiviisaana ajatellen oli jo nähtävissä.
Kontrollin tulos oli karu. Itsekin näin kuvat vierekkäin eläinlääkäriaseman uuden upean röntgenlaitteen näytöltä. Luumuutokset olivat pahentuneet hieman ja ärsyyntynyttä kudosta reilusti lisää. Antibiootin kun olisi pitänyt parantaa tilannetta. Lääkärin mukaan koepalan olisi voinut ottaa ja yrittää hoitoja, mutta niiden ennuste olisi erittäin huono ja eläinlääkärin äänensävy paljasti, ettei hän missään nimessä suositellut tätä. Jalan olisi voinut amputoida, mutta todennäköisyys syövän leviämiseen olisi ollut melko suuri. Lääkäri oli amputoinut yhdeltä kissalta jalan, syöpä oli vain eri kohdassa ja elinaikaa kissa sai lisää reilun vuoden. Tämä ei minusta tuntunut oikein reilulta. Jos ennuste olisi ollut että kissa elää onnellisena seuraavat 7 vuotta, olisin tähän voinut vielä lähteä. Ensimmäisenä selvitin myös, että vaivan ei kuitenkaan pitäisi olla perinnöllinen. Edes pieni helpotus minulle ja kaikille Muusan ihanien lapsien ja lapsenlapsien omistajille. Saimme kotiin lisää eläimille tarkoitettua kipulääkettä, jolloin kissaa voisi pitää sen aikaa kun se ei kärsi liikaa.
Viikonloppuna Muusa kuitenkin meni jo huonompaan päin ja sen liikkkuminen oli aika vaikean näköistä. Liikuttuaan pitkään se kyllä meni melko normaalin näköisesti ympäriinsä, mutta kääntyminen oli vaivalloista, hapsumatolle (epätasainen pohja) se ei halunnut astua ja levon jälkeen se meni jo kolmella jalalla. Ilmassa alkoi myös olla pientä jännitystä muita kissoja kohtaan joissakin tilanteissa. Muusa vietti viimeisen viikonlopun ja alkuviikon pääasiassa sylissäni. Muusan kanssa katsottiin monta elokuvaa ja Game of Thrones -sarjan 6 ensimmäistä jaksoa. Tästä jäi hyvä mieli, kun ehdin hyvästelemään Muusan sen arvoisella tavalla. Se sai pieniä erikoisoikeuksia, kuten syödä lautasilta, mennä pöydälle ja vielä viimeiseksi lounaaksi ah niin ihania raksuja.
Viimeinen matka suuntautui tutulle Sopulitien eläinlääkäriasemalle, jossa ihana henkilökunta hoiti asian hyvin diskreetisti ja kauniisti. Itse pidin Muusaa sylissä kunnes se nukahti. Mieheni oli myös tukemassa, en varmaan olisi muuten selvinnytkään koko reissusta, kun en olisi kyyneliltä nähnyt ajaa autoa. Isot kiitokset kuuluvat kaikille prosessissa auttaneille ja tukeneille. Eritoten tietysti vanhemmilleni ja miehelleni, jotka olivat mukana ihan käytännössä. Isän kissamestarin taidoista täytyy olla erityisen ylpeä, kun hän selvisi Muusan lääkityksestä matkamme aikana, eläinlääkärin epäilyksistä huolimatta. On ollut myös ihanaa nähdä kuinka monen ihmisen mielessä Muusalla on ollut oma paikkansa ja kuinka moni on muistanut menetyksen hetkellä.